Kauan ennen kuin rannikko herää, pikkubussi kääntyy länteen — pois Punaiseltamereltä, kohti jokea, joka loi Egyptin. Olet matkannut pitkän matkan seistäksesi Luxorissa, ja tänään muinainen Theba on sinun: kaupunkien kokoisia temppeleitä, kätkettyjä kuninkaita täynnä oleva laakso ja verkkaisen vihreä saari Niilillä.

Karnakissa astut kivipylväiden metsään, joka on niin valtava, että ihmiset vaikenevat huomaamattaan. Lounaan jälkeen nouset feluccaan ja päivän tahti muuttuu — purje läiskähtää pään yläpuolella, vesi tyyntyy peilikirkkaaksi, ja tien melu katoaa, kun liu'ut kohti Banaanisaarta, jossa palmut kallistuvat Niilin ylle aivan kuten ne tekivät faaraoille, jotka purjehtivat täällä ennen sinua.

Joen toisella puolella on syy, jonka vuoksi kuninkaat valitsivat juuri tämän paikan. Kuninkaiden laaksossa he hakkasivat hautansa syvälle kallioon ja maalasivat seinille kaiken, mitä he toivoivat voivansa ottaa mukaansa. Laskeudut Tutankhamunin hautakammioon — poika, joka hallitsi ja kuoli nuorena, unohdettuna kolmentuhannen vuoden ajan, kunnes yksi ainoa lamppu löysi hänet uudelleen. Siinä seistessäsi ymmärrät, mistä kaikessa oli kyse: ei kullasta, vaan kieltäytymisestä tulla unohdetuksi.

Kun Memnonin kolossit heittävät pitkät iltavarjonsa ja pikkubussi kääntyy takaisin kohti rannikkoa, Luxor ei ole enää pelkkä nimi kartalla. Olet kulkenut siellä, missä sivilisaatio panosti kaiken muistetuksi tulemiseen — ja kannat siitä pienen osan mukanasi kotiin autiomaan halki.